21.08.15

Suomalainen liikennekulttuuri

Hieman liipaten edellistä kirjoitustani, päätin kirjoittaa näkemyksiäni suomalaisesta liikennekulttuurista. Perustan näkemykseni reiluun 500 000 ajettuun kilometriin Suomessa, ja n. 20 000 ajettuun kilometriin ulkomailla. Rohkenen sanoa, että monessa kohtaa olemme edelleen aikamoinen takametsien ”junttila”.

Kuten edellisessä blogissani kirjoitin, on Suomessa Euroopan ja koko maailman mittakaavassa erittäin turvallista liikkua tien päällä. Mitä liikkumisen joustavuuteen ja miellyttävyyteen tulee, niin sitten ollaankin kohtuullisen reilusti toisessa päässä… Suomalainen tielläliikkuja osaa pitää oikeuksistaan kiinni – aivan liian hyvin. Joustavuus on Suomessa – nimenomaan tiellä liikkuessa – erittäin suhteellinen käsite. Tieraivo on viime vuosina saanut kohtuullisen reilustikin ”kuuluisuutta”. Moni on myös omaksunut tavan leikkiä liikenteessä poliisia.

Miten edellä mainitut asiat sitten käytännön liikenteessä ilmenevät?

Joustavuus sekä omista oikeuksista kiinni pitäminen. Aloitetaan esimerkit vaikkapa suojatiekäyttäytymisestä. Harva suomalainen (edelleen, vaikka tästä on jo useamman vuoden mediassakin jauhettu) osaa antaa jalankulkijalle vapaan pääsyn suojatielle. Asian pitäisi olla itsestään selvä, mutta ei. Jostain syviltä itsekkään sielunsa syövereistä suomalainen löytää potkua kiihdyttää, kun pitäisi hieman jarruttaa. Harva jonossa ajaja pysähtyy ja päästää kääntymässä olevan (ja ruuhkassa todennäköisesti jo pitkäänkin odottaneen) kanssaliikkujan liikennevirtaan mukaan. Jos joku huomaa ryhmittyneensä väärin, erittäin harva päästää kyseisen liikkujan korjaamaan virheensä, ja liittymään oikealle kaistalle. Jos joku ryhmittyy tai kääntyy muuten vaan eteen, tai edes osoittaa merkkejä tällaisen liikkeen suunnittelemiseen, vedetään ns. ”rako kiinni”, eli ajetaan niin lähelle edellä ajavaa, ettei väliin vahingossakaan pääse kukaan. Monesti tuntuu, että suomalainen ajattelee varanneensa oman paikkansa liikenteessä, ja sijoituksista taistellaan pahimmillaan kuin formula ykkösissä.

Samat pointit, mutta lisätään mukaan vielä em. ”poliisileikki”. Kun suomalainen havaitsee taustapeilistään takana lähestyvän kanssaliikkujan, ja huomaa tämän hakevan ohituspaikkaa, ei suomalainen käytännössä koskaan anna tietä – päinvastoin, hän käyttää suurella todennäköisyydellä tilanteen aiheuttaa pientä kiusaa hyödykseen, ja lähtee ohitustilanteen käynnistyttyä kiilaamaan (nostamaan vauhtiaan huomattavasti). Tämä on pahimmillaan hengenvaarallista touhua, mutta sitä ei tunnuta ymmärtävän. Pahimmillaan kiilaaminen jatkuu ohittajan seuraamiseen tai muulla tavalla hyökkäävään käyttäytymiseen.

Tieraivo. Tähän päästäänkin kätevästi aasinsiltaa pitkin. Mm. edellinen tilanne voi suomessa johtaa vaaralliseen ja aggressiiviseen käyttäytymiseen. Suomalaisen itsetunto on edelleen heikko, ja se näkyy valitettavasti myös liikenteessä. Kun varsinkin autolla ajaessaan suomalainen saattaa tuntea olevansa ”omassa valtakunnassaan”, hän helposti kokee tulleensa loukatuksi tai muutoin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Tästä seuraa kostonhalu, joka pahimmillaan kietoutuu aggressiiviseen ja vaaralliseen käyttäytymiseen. Onneksi Suomessa ei tieraivon osalta olla sentään ihan ”edelläkävijöitä” – esim. rakkaan itänaapurimme puolelta löytyy huomattavasti rankempaa toimintaa. Mutta ”hyvällä” alulla touhu täälläkin on…

Ei tarvitse (tässäkään asiassa) lähteä kauas, jotta oppia olisi tarjolla. Ruotsi. Siellä osataan (nämäkin) asiat monin verroin paremmin. Keski-Eurooppa on toinen hyvä paikka suomalaisen imeä hieman liikennekäyttäytymisen oppeja. On itse asiassa uskomatonta, että tänä globaalisuuden aikana Suomi on vielä onnistunut pysymään tällaisena ”junttilana”. Olisi jo korkea aika suomalaisenkin kansainvälistyä ja oppia ottamaan toiset huomioon, joustamaan ja arvostamaan toisia ihmisiä. Itsekkyys sivuun ja enemmän hymyä huulille!


<< Edellinen sivu